Historiaani

Tää vei kauemmin kuin oletin. .__.' 

Ja ei tietenkää paljoa kuvia. En löytänyt sopivia (tai löytyy mut ne kertoo sitten vähän liikaa sijainnistani ja siihen en ole viellä henkisesti valmis) ja oma kuviani en ala laittelemaan. Syy: en ole henkisesti valmis ja en tykännyt lapsena vaatteista. :D

Koska minulle ei viikon aikana ole tapahtunut yhtään mitään (muuta kuin enkun kurssini) niin päätin kertoa vähän historiastani.

Je ei. En kerro Ugizawanen historiasta vaan minusta Ugin maskin takana. Jos Ugizawanesta kiinnostaa lukea niin voit lukea siitä täältä. Ehkä teen "hänestäkin" kunnon postauksen jos en muuta keksi?

Eli olen syntynyt kesäkuussa 1994. Vanhempani asuivat silloin isäni äidin kanssa sukutilallamme. Sieltä on miun syntymisen jälkeen muutettu kaks kertaa pois. Ensimmäinen muutto ei vaikuttanut minuun loppujen lopuksi mitenkään, mutta toinen oli sitten se pysyvä.

Ja koska kyseessä oli tila niin tietenkin siellä tehtiin tilan töitä. Mummoni kasvatti sikoja ja iskäni viljeli maata (pappani kuolivat vuonna 1993 veritulppiin). Rypsiä, ohraa, kauraa, vehnää ja ruista. Ohraa ja kauraa oli kiva syödä. 

Ongelmia ei oikein ollut missään vaikka olikin lama-aika. Tai vanhempani eivät halua niitä myöntää.

Kävelemisen opettelussa oli pienoisia hankaluuksi. Mutta se ratkesi sillä et kiellettiin isosiskoani kaatamasta miuta kumoon aina kun yrityn nousta ("vaava kontaa"). :D

Ja tietenkin puhumisen opettelu. Tämähän on ollut varmaan kaikilla ongelmana. Itse en osannut sanoa joitakin kirjaimia, joten korvasin ne toisilla. Ja ei. Ongelma ei ollut pelkän R:n kanssa. Äitini kirjoitti ylös puuttuvat kirjaimet, joten laitanpa listan:

Ekana mikä puuttu ja toisena millä korvasin.

L = H

V = M

J = H, T

S = H

R = N

Ja edelleenkiin ei. Ongelma ei ollut vain kirjaimien kanssa. Myös parit äänteen tuottivat ongelmia mm. -ng- (-nk-). Näistä ei ikävä kyllä puheterapeutti pyytänyt tekemään listaa joten sellaista ei ole.

Puheterapiassa kävin niin paljon kuin pystyin, mutta se muuttui mahdottomaksi 1990 -luvun lopussa. Ellei olis ollut peräti vuonna 1998 jolloin muutimme kaipunkiin (vanhempieni asumusero) ja veljeni syntyi. Ai sitä itkua ja parkua kun tulikin poika. Tyttöhän sen olis pitänyt olla. Pojat vaan kiusaisivat ja tuhoaisivat kaiken.

Mutta ei hätää aloitinhan mie 2000 syksyllä eskarin. Koska puhumiseni ei ollut edistynyt paljoakaan sain erityisopetusta kouluni apuopettajan ja terveydenhoitajan avustuksella. Ja koska kummallakin oli omia menoja niin jouduin käymään jomman kumman luona silloin kun heille sopi. Eli pahimmillaan menit kello 8 kouluun tai pääsit kello 15. Välillä joudun menemään myös oppitunnilla (mitkä olivat yleensä äidinkielen tunteja).

Jossain välissä sit piti ottaa muita kiinni, jos jäin jälkeen.

Sivuhuomautus: Opetusmetodi jossa opetetaan kirjoittamaan kaikki kuin sanotaan ei ole oikein soveltuva puhe onkelmaiselle.

Sain myös 2000 pikkusiskon. Ai että sitä itkua ja parkua kun olikin tyttö. Poika sen olis pitäny olla. Olisi saanut tapella ja leikkiä veljeni kanssa (ei silleen etteivätkö he tappele muutenkin).

Ykkös luokka on taas niitä aikoja joista en muista yhtään mitään. Niin on kai parempi.

Mutta mikäs siinä. Kakkoselle menin normaalisti vuonna 2002. Lukemiseni, kirjoittamiseni ja puhumiseni olivat kyllä vielläkin hataralla pohjalla.

Puheesta puuttui vain enään R -kirjain ja -ng- äänne. Mutta R korjaantui sitten jouluna.

Olin leikkimässä siskoni kanssa jotain tiikeri leikkiä ja koska tiikeri murisevat niin sitähän me tehtiin. Oli se varmaan hauskan kuuloista kun toinen vetää Rräyh ja toinen Nnäyh. :D

Mutta jossain vaiheessa sitten sainkin sanottua Rräyh! Ai että sitä vanhempien ilon juhlaa, kun opin vihdoin ja viimein puhumaan melkein kunnolla.

Puheterapia kyllä jatkuu tämän jälkeen, koska pitäähän se saada iskettyä tajuntaan.

Opin jossain vaiheessa -ng- äänteen. Vielläkin se kyllä meinaa mennä -nk- jopa kirjoitettaessa (samoin myös kaikki muutkin virheet meinaa tulla).

Ja koska lukemiseni ja kirjoittamiseni oli (tuntuvat vielläkin olevan) hataralla pohjalla miut päätettiin jättää luokalle. 

Tässä välissä vanhempani päättivät ottaa asumuseron, joten kouluni vaihtui. En loppujen lopuksi muista lukukaudesta 2003-2004 yhtään mitään. Ehkä niin on vain hyvä. Jouluna 2003 iskämme sitten muutti meidän luoksemme, koska hänen siskonsa halusi tilan itselleen, johon mummoni suostui. Bye, bye suosikki paikkani.

Kesällä 2004 tuli sitten taas muutettua sieltä pienestä kerrostalo asunnosta omakotitaloon. Ja taas vaihtui koulu. 

Vuonna 2005 miulle sitten tehtiin pitkän taistelun jälkeen HOJKS (henkilökohtainen opetuksen järjestämistä koskeva suunnitelma) äikän takia (enkku lisättiin myöhemmin älkää surko). Välillä kyllä tuntu et jotkut opettajat suhtautu tähän HOJKS sopimukseen samalla tavalla kuin käytettyyn nenäliinaan... 

Hyvät muistot tästä koulusta alkavat vasta viidennellä luokalla. Sain ihka ensimmäisen kaverini (joka ei puhunut paskaa selän takana tai ollut kanssani säälistä/open määräyksestä). 

Vanhempani päättivät erota virallisesti vuonna 2007. Ja tietenkin muutto, muttei sentäs tarvinnut koulua vaihtaa. Asumme vielläkin siinä mihin silloin muutettiin (kerrostalo rääh!) ja iskäni asuu vielläkin omakotitalossamme.

Yläasteelle mentäessä tietenkin joudun eri luokalle kuin kaverini. Mie jouduin erityisluokalle (ei JOPO, mutta kumminkin sai helpotusta vaikeisiin aineisiin/helpommat kirjat) ja hän meni kieliluokalle. Vietimme aikaa välkillä ja joskus koulun jälkeenkin. Valinnaisista mietittiin mikä olis kummastakin kivaa ja mentiin niihin.

Kasilla sain sitten uuden ystävän kuviksen kautta. en muista miksi aloimme juttelemaan, mutta niin vain kävi. Oli niitä harvinaisia kertoja kun vitos luokan kaverini ei ollut koulussa. Vietimme aikaa sitten välillä kolmistaan, jos pystyimme. Kaikki oli kiinnostuneita aasialaisesta kulttuurista ja piirtämisestä joten puheen aihetta riitti.

Ysin jälkeen lähdimme sitten omille teillemme. Mie amikseen ja he lukioon. Yhteyttä pidimme, mutta he hankkivat uusia kavereita ja heidän kiinnostuksensa kohteet muuttuivat. Silloin tällöin tulee vaihdettua pari sanaa jos törmäämme kaupungilla tai satumme olemaan facessa sopivasti.

Amiksessa sain pari kaveria, mutta he paljastuivat taas kaksinaamaisiksi paskiaisiksi, jotka puhuvat
paskaa selkäsi takana. Tarvitseeko sanoa et pistin välit poikki saman tien? 

Sivuhuomautus: Jos aiot puhua jostakusta paskaa tämän selän takana niin älä tee sitä vessassa tai paikassa jossa ei ole kunnon näkyvyyttä kaikkialle. Kohde saattaa olla siellä piilossa.

Valmistuin amiksesta sitten merkonomiksi kohtalaisin paperein keväällä 2014. 

14 vuotta mennyt ja voisi melkein sano et elämäntilanteeni on samankaltainen ennen kun menin kouluun. Paitsi et osaan melkein puhua kunnolla ja melkein osaan kirjoittaa. Kavereita ei ole. Kiinnostusta muihin ihmisiin ei ole. Virallisia harrastuksia ei ole eikä kiinnostusta.

On sentäs niitä eroavaisuuksiakin. Miulla on tietokone jolla saan tehdä muutakin kun katsoa vierestä kun iskä tai äiti maksavat laskuja. Saan ajaa autoa. Saan ostaa just sen pelin minkä haluan.

Ja se kuka minua säälii palakoot Helvetin ikuisissa liekeissä! 

Pidän nimittäin elämästäni kaikesta paskasta huolimatta! Tai no, melkein aina. Tai parempi olis varmaan kyllä joskus eikä melkein aina.

Or am I?

Laitanpa pitkästä aikaa musiikkia.